Vertaistuki kantaa, vaikkakin ovesta sisään astuminen voi vaatia rohkeutta
Kun läheisen päihdeongelma alkaa kuormittaa omaa jaksamista, ulkopuolelta voi kuulua yksi selkeä neuvo: ”Mene vertaistukiryhmään.”

Se on erinomainen neuvo. Päihdeongelmaisten läheisille tarkoitetut vertaistukiryhmät tekevät arvokasta työtä. Kuten Sofia Virta nosti hiljattain esiin omassa kannanotossaan, on olemassa asioita, joita vain toinen samankaltaisen polun kulkenut voi ymmärtää.
Vertaistukiryhmässä on ihmisiä, jotka tietävät, miltä tuntuu valvoa öitä, pelätä seuraavaa puhelua, hävetä toisen puolesta tai kantaa näkymätöntä taakkaa yksin, ja siellä ei välttämättä tarvitse selittää kaikkea alusta asti.
Joku toinen tietää, miltä tämä tuntuu. Se voi olla läheiselle valtavan huojentava kokemus.
Siksi on tärkeää huolehtia siitä, että vertaistukea ja tällaisia matalan kynnyksen yhteisöjä on saatavilla myös tulevaisuudessa. Monelle ne ovat juuri se oikea paikka saada tukea silloin, kun oma elämä on läheisen päihdeongelman vuoksi kuormittunut.
Vaikka vertaistuki on korvaamatonta, harvemmin puhutaan siitä, miten vaikeaa voi olla astua ensimmäisen kerran kynnyksen yli.
”Seisoin oven takana, enkä uskaltanut mennä sisään”
Monelle ajatus vertaistukiryhmään menemisestä voi herättää paljon pelkoa ja vastustusta.
Julkisuudessa on kerrottu myös kokemuksista, joissa ihminen on mennyt vertaistukiryhmän ovelle asti, mutta kääntynyt takaisin, koska oman tilanteen kohtaaminen on tuntunut sillä hetkellä liian kipeältä. Eikä se ole ihme.
Kun olet elänyt pitkään tilanteessa, jossa olet joutunut piilottelemaan perheen asioita tai häpeämään toisen käytöstä, ajatus omien vaikeuksien ääneen sanomisesta vieraille ihmisille voi tuntua ylivoimaiselta.
Mielessä voi pyöriä esimerkiksi:
Entä jos alan itkeä enkä pystykään lopettamaan?
Entä jos joku tunnistaa minut?
Onko minulla edes oikeus puhua omista kokemuksistani, kun meidän tilanteemme ei ole vielä niin paha?
Entä jos en jaksa kuulla muiden ihmisten tarinoita juuri nyt?
Oman kokemuksen jakaminen ryhmässä voi aluksi pelottaa enemmän kuin auttaa. Se ei tarkoita, ettet tarvitsisi tukea. Se voi tarkoittaa vain sitä, että tarvitset juuri nyt toisenlaisen tavan aloittaa.
Keskustelutukea voi saada myös kahden kesken
Kaikki eivät pysty astumaan ryhmän ovesta sisään, ainakaan heti.
Joku ei halua puhua omista asioistaan ryhmässä. Toinen tarvitsee ensin rauhallisen kahdenkeskisen keskustelun. Kolmas asuu paikassa, jossa sopivaa ryhmää ei ole. Ja joskus omat voimat ovat niin vähissä, että ajatus muiden ihmisten kokemusten kuuntelemisesta tuntuu yksinkertaisesti liian raskaalta. Silloin tarvitaan toisenlainen polku. Kahdenkeskinen keskustelutuki voi olla yksi tapa aloittaa.
Kaikuluodossa tuon keskusteluun oman kokemukseni päihdeongelmaisen läheisenä olemisesta. Se tuo keskusteluun vertaistuellisen näkökulman: tiedän omasta kokemuksesta, miltä siihen liittyvä arki, huoli ja ristiriitaiset tunteet voivat tuntua. En tuo omaa tarinaani keskustelussa ensimmäisenä tai isosti esiin. Mutta jos haluat kysyä kokemuksestani tai kuulla, mikä minua on aikanaan auttanut, voimme puhua myös siitä.
Kaikuluodossa sinun ei tarvitse nousta puhumaan ryhmän edessä tai sovittaa kokemustasi muiden ihmisten muottiin. Saat tulla kuulluksi omana itsenäsi ja juuri siitä kohdasta, jossa tällä hetkellä olet.
Erilaiset tavat saada tukea eivät sulje toisiaan pois
Kahdenkeskinen keskustelutuki ja vertaistukiryhmä eivät ole toistensa vastakohtia. Ne voivat täydentää toisiaan. Voit aloittaa siitä, että joku kuuntelee sinua kahden kesken. Se voi tapahtua myös etänä tai esimerkiksi luonnossa kävelykeskustelun lomassa. Kun oma tilanteesi alkaa vähitellen hahmottua, saatat jonain päivänä huomata olevasi valmis astumaan myös vertaistukiryhmän ovesta sisään. Tai voit todeta, että juuri sinulle kahdenkeskinen keskustelu on sopivin tapa saada tukea. Molemmat ovat mahdollisia.
Sinun ei tarvitse odottaa, että olet valmis
Avun hakeminen ei aina ala siitä, että ihminen tietää tarkalleen, mitä tarvitsee. Joskus ensimmäinen askel on vain se, että uskaltaa sanoa toiselle ihmiselle:
“Minulla on tällainen tilanne, enkä oikein tiedä, mitä tehdä.”
Se riittää alkuun. Ei tarvitse olla valmis kertomaan kaikkea, eikä tarvitse olla varma siitä, onko läheiselläsi päihdeongelma. Eikä sinun tarvitse ensin saada läheistäsi hakemaan apua. Sinä saat hakea apua itsellesi.
Läheisen ei tarvitse jäädä yksin
Päihdeongelmaisen läheisen elämässä on jo valmiiksi aivan liikaa vaatimuksia ja sopeutumista. Siksi avun hakemisenkaan ei tarvitse olla suorittamista tai oikeanlaisen muotin etsimistä. Tarvitaan vertaistukea ja ryhmiä, joissa ihminen voi kohdata muita saman kokeneita. Tarvitaan myös muita tapoja saada apua silloin, kun ryhmään meneminen ei tunnu mahdolliselta. Joskus tarvitaan ammatillista tukea. Joskus vertaistuellista kohtaamista. Joskus vain yksi ihminen, joka kuuntelee rauhassa. Tärkeintä on, ettei läheinen jää yksin siksi, ettei yksi avun muoto tuntunut juuri sillä hetkellä omalta.
Jos et pysty menemään ryhmään tänään, se ei tarkoita, ettet voisi hakea apua. Sinun ei tarvitse astua ensimmäisestä ovesta sisään. Riittää, että löydät oven, josta sinun on mahdollista astua.



