Yksi asia toistuu hämmästyttävän usein, kun päihdeongelmaisten läheiset kertovat omasta tilanteestaan. He alkavat lähes poikkeuksetta vähätellä omaa kokemustaan ja jaksamistaan: ”Ei tämä meidän tilanne ehkä ole niin vakavaa.” ”Muilla menee paljon huonommin.” ”En tiedä, onko minulla edes oikeutta hakea apua, kun...” Moni odottaa, että tilanteen pitäisi ensin muuttua riittävän pahaksi, romahdukseksi tai katastrofiksi. Mutta mikä oikeastaan on riittävän paha? ”Ei meillä sentään.

Päihdeongelmaisen läheiset puhuvat usein huolesta, pelosta, pettymyksestä ja surusta. Harvemmin kuitenkin pureudutaan siihen, kuinka syyllisyys hiipii vähitellen koko perheen yhteiseksi taakaksi – niin syvälle, ettei kukaan enää tiedä, mikä tunne kuuluu kenellekin. ​ Aluksi tilanne näyttää selkeältä: yksi perheenjäsen käyttää päihteitä tavalla, joka aiheuttaa ongelmia. Vähitellen ympärille alkaa kuitenkin kietoutua näkymätön tunteiden verkko, jossa kaikki kantavat jotakin sel

Vanhemmat, puolisot, sisarukset ja muut läheiset kysyvät päihderiippuvuuden varjossa usein saman kysymyksen: ”Mitä tein väärin?” ​ Moni käy mielessään läpi vuosien takaisia tapahtumia ja kantaa mukanaan raskasta kysymysten ketjua: ​ Olisinko voinut huomata tämän aiemmin? Olisinko voinut estää tämän? Olisinko voinut tehdä enemmän? Olisinko voinut sanoa tai toimia toisin? ​ Syyllisyys on yksi tavallisimmista ja kuluttavimmista tunteista, joita päihdeongelmaisen läheinen kantaa

Päihdeongelma ei kosketa vain käyttäjää. Se koskettaa myös niitä ihmisiä, jotka rakastavat häntä. Kun läheisen päihteiden käyttö alkaa hallita elämää, huomio kohdistuu usein häneen: Mitä hän on tehnyt? Missä hän on? Miten häntä voidaan auttaa? ​ Mutta kuka kysyy, miten sinä voit? ​ Päihdekriisin keskellä läheinen muuttuu helposti ongelmanhoitajaksi, huolehtijaksi, selvittelijäksi ja kannattelijaksi. On hoidettava asioita terveydenhuollon, sosiaalipalveluiden, viranomaisten, t